Kirjoittajan arkistot:admin

Kuinka pääsen hälytysmiehistöön?

Kaikkien meripelastusseuran alusten henkilökunta koostuu vapaaehtoisista. He eivät siis saa tehtävästään palkkaa eivätkä palkkioita, tämän koskiessa siis myös alusten päällystöä sekä hälytystehtäviä. Koska aktiiviksi ryhtymiseen ei aiempaa kokemusta veneilystä tai meripelastustoiminnasta vaadita, käyvät kaikki vapaaehtoiset läpi varsin kattavan koulutuksen, mikä sisältää aihekokonaisuuksiltaan kaikki keskeiset tiedot ja taidot, joita vapaaehtoisessa meripelastustoiminnassa tarvitaan.

Kun uusi aktiivi haluaa mukaan toimintaan, alkaa koulutusprosessi tulokaskoulutuksesta. Se on tarkoitettu kaikille uusille tulokkaille. Tulokaskoulutuksessa tavoitteena on tutustuttaa uudet tulokkaat vapaaehtoiseen meripelastustoimintaan ja erityisesti käydä läpi omaan ja oman aluksen turvallisuuteen liittyviä asioita ja tehdä niihin liittyviä harjoitteita. Tulokaskoulutuksessa harjoitellaan muun muassa aluksen jättämistä, pelastuspukujen ja paukkuliivien käyttöä, alkusammutusta ja muita vastaavia, omaan turvallisuuteen liittyviä asioita.

Tulokaskoulutuksen jälkeen alkaa kouluttautuminen kansimieheksi. Tavoitteena on, että noin vuoden kuluessa harjoittelija saavuttaa sellaisen osaamistason, että hänet voidaan nimittää kansimieheksi ja hälytysmiehistön jäseneksi. Jo harjoittelijat saavat osallistua oikeillekin keikoille ja tämä on myös toivottavaa; sillä näin kokemus ja osaaminen kasvaa askel askeleelta. Alukselle rekisteröintitodistuksessa säädettyyn minimimiehistöön harjoittelijoita ei kuitenkaan lueta.

Kansimieskoulutuksessa läpi käytävien asioiden määrä on varsin suuri. Jo tulokaskoulutuksessa kantavana aiheena ollut oma ja oman aluksen turvallisuus ovat myös kansimieskoulutuksessa tärkeässä asemassa. Meripelastusalus joutuu usein toimimaan hankalissa olosuhteissa: Voi myrskytä, sataa rankasti, sumu voi olla sankkaa, myöhään syksyllä kannet voivat jäätyä tai alus joutua jopa lumimyrskyyn. Avustustehtävissä rinnakkain olevat alukset voivat keinua eri tahtiin ja kiinnitysköydet kiristyä hyvinkin arvaamattomasti. Maastopalotehtävissä on aina omat riskinsä ja muutoinkin olosuhteet voivat olla sellaisia, mitä huviveneilijät yleensä pyrkivät välttämään. Tosiasia on kuitenkin se, että muiden auttaminen on vaikeaa, jos itse joutuu pulaan.

Navigointi ja oman aluksen käsittely on asia, jota harjoittelijoiden kanssa lähdetään harjoittelemaan välittömästi kansimieskoulutuksen alettua. Nämä ovat myös asiakokonaisuuksia, jotka joissain tapauksissa ovat osoittautuneet kynnyskysymykseksi hälytysmiehistöön pääsylle. Sekä navigointi, että aluksen ohjailu ovat perustaitoja, sillä aivan kaikissa tehtävissä meripelastusaluksen on ensin löydettävä kohteensa olosuhteista riippumatta. On tunnettava merimerkit, muut turvalaitteet ja vesiteiden säännöt. Tutka on erittäin tärkeä navigointiväline erityisesti ajettaessa huonoissa olosuhteissa, kuten pimeässä (vaikkei pimeä merenkulkijan näkyvyyttä heikennekään), sateessa tai sumussa. Satelliittipaikantimilla oma sijainti voidaan toki määritellä varsin tarkasti, mutta muun liikenteen havaitsemiseen siitä ei kuitenkaan ole apua. Tutkakuvan tulkintataitojen ja suotimien tehokkaan käytön harjaantuminen vaatii kuitenkin aikaa: Tutkalla ajamista kukaan ei opi päivässä.

Hinaus- ja muut avustustehtävät ovat hälytyksistä yleisimpiä, minkä takia niiden harjoitteluun käytetään myös suhteellisen paljon aikaa. Kansityöskentely, erilaiset hinausjärjestelyt ja niiden riskien tunteminen, polttomoottoripumppujen käyttö, apuvirran anto, karilta irrotukset ja muut näihin liittyvät asiat kuuluvat avustustehtäväharjoituksiin. Polttomoottoripumppuja voidaan käyttää myös palonsammutukseen esimerkiksi venepalotilanteissa tai pienimuotoisissa, alkavissa maastopaloissa. Suuremmissa toimitaan aina yhteistyössä pelastuslaitoksen ja vapaapalokuntien veneyksiköiden kanssa.

Pintapelastusta harjoitellaan myös, sillä veteen pudonneen uhrin saaminen takaisin veneeseen vaatii joissain tapauksissa pintapelastajan käyttöä. Pelastus- eli kuivapukujen avulla voidaan myös tarvittaessa kahlaten tai uiden tarkastaa kohteita, siirtyä saareen tai tiedustella vaikkapa matalikon muotoa. Ensiaputaitoja harjoitellaan myös, vaikka emme varsinainen ensivasteyksikkö olekaan. Perustaitojen hallinta on kuitenkin meripelastusmiehistöltä vaadittava asia.

Viestintäharjoituksissa pääpainotus on suljetun kommunikaation hallinnassa ja radiolaitteiden käytössä. Suljetulla kommunikaatiolla tarkoitetaan menetelmää, missä jokainen annettu määräys toistetaan vastaanottajan toimesta. Näin määräyksen antaja voi varmistua, että vastaanottaja on ymmärtänyt asian oikein. Radiolaitteiden osalta harjoitellaan VHF-radioliikenteen hallintaa, sekä viranomaiskäyttöön suunnitellun Virve-verkon välityksellä tapahtuvaa kommunikointia. Opeteltavia ja hallittavia asioita on siis paljon.

Jos alkoi kiinnostaa, ilmianna itsesi koulutusvastaaville sähköpostitse täältä.

Jutun on kirjoittanut Lappeenrantalainen järvipelastaja.

Mistä on meripelastajat tehty?

Tulokaskurssin teemana on henkilökohtainen turvallisuus. Lentokoneessakin muistutetaan laittamaan hätätilanteessa ensin itselle happinaamari ja vasta sitten auttamaan muita. Samoin tuleva meripelastaja opettelee ensin pitämään itsestään huolta ja ylläpitämään toimintakykyään eri olosuhteissa sekä edistämään omaa ja toisten työturvallisuutta.

Suomen Meripelastusseuran vapaaehtoisille ei ole asetettu suunnattomia esivaatimuksia, vaan toimintaan otetaan mukaan ihan tavallisia, yhteistyökykyisiä ihmisiä. Kansallisesti yhdenmukainen ja kattava koulutus takaa tarvittavan osaamisen. Kansimieskurssi kestää useita kuukausia, ja siinä ajassa toimintatavat ja taidot ehtivät jo iskostua selkärankaan.

Vaikkei meripelastajan tarvitse olla kuin Baywatchista, on yksi asia kuitenkin välttämätön: uimataito. Tulokaskurssin alussa suoritimme yleisen uimataitotestin, joka alkaa pudottautumisella pinnan alle jonka jälkeen uidaan yhteensä 200 metriä josta 50 metriä selkäuintia.

Harjoituksissa ja tehtävillä lisähaastetta tuovat olosuhteet; pimeys tai aallokko. Runsaasti harjoitusta vaatii myös pelastautumispuvussa uiminen sekä ankaran kauhomisen jälkeen alukseen nouseminen.

MPTK14_TimoTaskinen

Kuvassa joukkue ui ketjussa Meripelastustaitokilpailuissa 2014, jotka pidettiin Tampereella.
Kuva: Timo Taskinen / www.kuva.ninja

Pirkanmaan Meripelastajien lokikirjassa etenee juttusarja Kansimieheksi 2014, joka seuraa vuoden 2013 elokuussa alkaneen tulokaskurssin kouluttautumista kansimieheksi. Sarjassa seurataan Annan vaiheita matkalla kansimieheksi ja hälytysmiehistöön. Tätä lukiessa Anna on toiminut jo hyvän aikaa hälytystehtävissä, mutta eihän anneta sen häiritä?

Navigoinnin (elektroniset) apuvälineet

Veneilijöiden keskuudessa liikkuu paljon uskomuksia ja tunnepitoisia kommentteja veneen navigoinnista ja elektronisten apuvälineiden hyödyntämisestä turvallisessa navigoinnissa. Tästä innostuneena ajattelin pohtia erilaisten apuvälineiden ja laitteiden merkitystä turvalliseen navigointiin. Eli blogisarja otsikolla navigoinnin (elektroniset) apuvälineet alkaa.

Aloitetaan pohdinta mielestäni tärkeimmästä navigoinnin apuvälineestä. Ja se ei ole elektroninen. Lienee helppo arvata, että puhutaan merikartasta, ajantasalla olevasta ja yleensä paperille tai pahville painetusta virallisesta merikartasta. Sellainen pitää olla jokaisessa veneessä. Piste. Pelkkä olemassaoleva kartta ei toki riitä, vaan tarvitaan myös kyky lukea ja ymmärtää merikarttaa ja sen merkintöjä ja tunnistaa merenkulun turvalaitteet luonnossa. Tämä taito tarvitaan ainakin veneen kuljettajalla ja mahdollisella navigaattorilla. Lisäksi veneessä pitäisi aina olla joku, joka osaa lukemisen lisäksi käyttää karttaa, eli mitata kartalta suuntia, matkoja ja koordinaatteja ja määrittää oma sijainti kartalle.

Virallinen merikartta pitää siis aina olla veneessä mukana ja sitä pitää osata käyttää. Mutta pitääkö niinsanottua paperikarttaa aina käyttää ja pitää esillä veneellä liikuttaessa? Tähän tuskin on oikeaa vastausta. Olisikin ehkä parempi miettiä perusteluita miksi paperikarttaa ei käytä tai miksi paperikartta ei ole esillä.

Yleisesti käytetty perustelu on veneen tilat ja olosuhteet. Olosuhteista aallokon keinutus hankaloittaa kartan käyttöä varsinkin nopeassa veneessä. Samoin pimeys, koska perinteisen kartan värien lukeminen punavalossa vaatii tarkkuutta. Monesti pienemmässä veneessä ei yksinkertaisesti ole kunnolla tilaa merikarttasarjan näkyvillä pitämiseen, puhumattakaan varsinaisesta karttatyöskentelystä. Avoveneessä tuuli ja ajoviima, ja sade- ja roiskevesi hankaloittavat paperikartan käyttöä entisestään. Toisaalta jos perinteisen merikarttasarjan tarvittavat sivut saisi esimerkiksi vedenkestävälle paperilla painettuna A4-kokoisena vihkona, kartasta tulisi kerralla aika paljon avoveneystävällisempi. Ystävällisyyttä voisi vielä lisätä kirjaamalla tälläiseen karttaanvihkoon valmiiksi väylien suunnat ja muut “navigointinuotit” esimerkiksi tutkalla varustettuihin veneisiin käännöspisteet ja sivuutukset.

Toinen yleisesti käytetty perustelu paperikartan esilläpitämättömyydelle on paikallistuntemus, eli kyky ajaa kuljettava reitti ulkomuistista. Olen itsestäni huomannut, että Näsijärven eteläosan ja Pyhäjärven pohjoisosan tutkakuvasta (palataan tutkaan myöhemmin tarkemmin) osaan jo aika hyvin osoittaa merenkulun turvalaitteet ja navigoinnillisesti haastavat kohdat ja vaaranpaikat. Pidän kuitenkin ulkomuistiin luottamista vaarallisena toimintatapana, koska esimerkiksi väsyneenä tai ulkoisen häiriön seurauksena (puhelin soi, radiosta tulee jotain mielenkiitoista jne) muisti saattaa helposti pettää. Mielestäni karttaa pitää aina käyttää turvallisen navigoinnin tukena ja karttaa tulee aina seurata ajossa.

Jotta kartta toimisi muistin tukena, pitää luonnollisesti tietää riittävällä tarkkuudella missä kohtaa vene kartalla liikkuu. Normaaliajossa summittainen paikanmääritys tapahtunee katsomalla ulos ikkunasta ja vertaamalla maisemaa karttaan. Varsinkaan nopeassa veneessä muunlaiseen tarkkaan paikanmääritykseen ei ole aikaa pelkän kartan avulla. Elektronisten apuvälineiden avulla tuota maisemaan perustuvaa paikanmääritystä voi täydentää ja tarkentaa, kunhan laitteita osaa käyttää ja ymmärtää niiden rajoitukset, mutta palataan siihen myöhemmin. Pimeällä tai näkyvyyden ollessa rajoitettu, maiseman ja muun liikenteen näkemisessä voi olla haasteita, eli tälläisissä tilanteissa jotain apuvälineitä tarvitaan varmasti.

Veneellä liikuttaessa pitää siis aina olla jonkinlainen kartta esillä. Sähköinen kartta on mielestäni sekin jonkinlainen kartta, kunhan tiedostaa oman sähköisen karttansa rajoitukset (palataan tähänkin myöhemmin). Kuten sanoin, kartta toimii navigoinnissa muistin tukena ja auttaa seuraamaan omaa liikkumista ja paikkaa. Tarkka paikkatieto on tärkeä turvallisen navigoinnin lisäksi myös mahdollisessa onnettomuustilanteessa, jotta apu saadaan perille ilman aikaavievää etsintää. Jos käytetään sähköistä karttaa ajamisen tukena, pitäisi käsitys omasta paikasta olla niin hyvä, että sähköisen kartan rikkoontuessa pystytään ilman miettimistä osoittamaan oma paikka myös paperikartalla. Lisäksi jos käytetään sähköistä karttaa normaaliin ajamiseen, pitää muistaa ylläpitää perinteisiä navigointitaitoja paperikartalla. Vikatilanteissa taidot voivat olla korvaamattomat.

Meripelastaja tarvitsee merikarttaa turvallisen navigoinnin lisäksi myös pelastustehtävillä. Pelastustehtävän suorittamiseen liittyy aina kohteen tiedustelu ja monesti se alkaa kohdealueen merimaastoon tutustumalla, eli niinsanotulla karttatiedustelulla. Tähän paperikartta saattaa olla huomattavasti sähköistä karttaa parempi.
“Blogisarjan” seuraavissa osissa on tarkoitus pohtia ainakin kompassia, tutkaa, satelliittipaikannusta, sähköistä karttaa ja ehkä jotain muutakin. Seuraavia osia odotellessa ei kuitenkaan kannata pidätellä hengitystä, veneilykausi on alkanut ja vesillä voi olla mukavampaa kuin atk:n ääressä. Muistakaahan alkavalla kaudella käyttää karttaa aina vesillä liikkuessa. Ja muistakaa pitää virallista “manuaalista” merikarttaa mukana veneessä. Ja muistakaa ylläpitää navigointiosaamista. Ja olkaa varovaisia vesillä!

Kirjoittaja Timo Alatalo toimii pelastusaluksen päällikkönä ja on harrastanut meripelastusta pitkään.

Liekeissä paloturvallisuuteen

kepalo_sammutin_anna

Paloturvallisuus on kansimieskoulutuksen aiheena heti alusta lähtien. Harjoituskerran aluksi opiskelimme sammutuksen perusteita ja kävimme läpi paloturvallisuutta aluksilla. Kalvosulkeisista siirryttiin pian Tampereen keskuspaloaseman (kepalo) pihalle touhuamaan. Sammutimme yhä uudestaan leimahtavaa paloa käsisammuttimella ja sammutuspeitteellä.

kepalo_kattila_anna

”Munkkikeitin” tukahtuu kätevästi kannella.

Sammutusnukke toi harjoitukseen toden tuntua. Tuli ei totellut ajatusta vaan nuoli nuken naamaa vaikka sitä kuinka tukahdutti peitteellä. Tekniikkana oli lähestyä uhria yläruumiin suunnasta ja turvata hengitystiet, tämä meni kyllä jakeluun toiston kera. Vihreä mies koki kovia, mutta me saimme harjoitteesta toimintavarmuutta.

Kepalolla oli hyvät puitteet ja kalusto harjoitella yhdellä kertaa monia osa-alueita. Takapihalla vaihdoimme järeämpään kalustoon, ja pääsimme oikeiden paloletkujen pariin. Teimme perusselvityksen ja harjoittelimme suihkuputken käyttöä.

Pirkanmaan Meripelastajien lokikirjassa etenee juttusarja Kansimieheksi 2014, joka seuraa vuoden 2013 elokuussa alkaneen tulokaskurssin kouluttautumista kansimieheksi. Sarjassa seurataan Annan vaiheita matkalla kansimieheksi ja hälytysmiehistöön. Tätä lukiessa Anna on toiminut jo hyvän aikaa hälytystehtävissä, mutta eihän anneta sen häiritä?

Uuden päällikön kuulumisia

Toni, pelastusaluksen päällikkö vuodesta 2014

Toni, pelastusaluksen päällikkö vuodesta 2014

Aloin kouluttautumaan pelastusaluksen päälliköksi pari vuotta sitten. Silloin olin ollut harrastuksessa mukana muutaman vuoden ja olin saanut kokemusta erilaisista keikkatilanteista. Mukaan oli tuolloin mahtunut niin avunantotehtäviä kuin joitakin kiireellisempiäkin pelastustehtäviä.

Päälliköksi kouluttautuminen alkaa omassa paikallisyhdistyksessä saamalla kokoajan hiljalleen enemmän vastuuta ja tehtäviä. Ensiksi harjoitellaan ihan lokikirjan täyttämistä ja muita päällikön perustehtäviä. Äärimmäisen tärkeää on hallita mm. turvallinen navigointi, oman aluksen tekniikka sekä itse pelastustoiminta. Kun kokemusta on kertynyt päällikön perustehtävistä, mennään syventämään taitoja Suomen Meripelastusseuran pelastustekniikka- ja päällystökursseille. Siellä harjoitellaan tilanteiden ja oman aluksen johtamista kokeneiden meripelastuskouluttajien opastuksella mitä todenmukaisimmissa harjoituksissa. Palauteen saa aina välittömästi, ja tuki on lähellä, jos niin sanotusti ”jäätyy”.

Viime kesänä sain päällikkyyden Tampereen pelastusaseman Pyhäjärven RIB-veneeseen. Se on kovapohjainen kumivene ja pienempi kun Näsijärven yksikkömme, eikä vaadi aivan yhtä suurta teknistä osaamista itse aluksesta. Tehtävät ovat kuitenkin samanalaisia kummallakin vesistöllä. Tämä on mahdollistanut sen, että opittuja asioita on päässyt tekemään ihan oikeille partioajoille ja keikoille. On erilaista olla päällikönä oikeassa tilanteessa kuin harjoituksessa. Siinä ei voi ajatella, että homman voi laittaa kesken tarvittaessa, vaan täytyy löytää ratkaisut ongelmiin. Onneksi tukena on aina kokenut miehistö, ja yleensä asioita ehtii miettiä myös yhdessä. Monesti mukana on myös pelastuslaitoksen väkeä.

Rutiinia on tullut ja homma on alkanut sujumaan. Vaikeinta on varmastikin tilannekuvan jakaminen muulle miehistölle. Varsinkin avoveneessä käytetään monesti korvanappia, jonne tulee radiopuhelimen välityksellä tietoa hätäkeskukselta ja toisilta pelastusyksiköiltä. Itsellä tilannekuva ja toimintasuunntitelma on usein kirkkaana mielessä, mutta sen kertominen eripuolilla alusta toimiville kansimiehille voi olla vaikeaa tuulessa ja tuiskussa, toisella korvalla radiopuhelinta samalla kuunnellessa.

Seuraavanlainen tapaus sattui viime kesänä. Se kertoo siitä, että mitä vain voi keikalla sattua eteen. Joskus on mukava lähtea ihan vain partioajolle veneilemään, mutta aina täytyy muistaa pitää yllä miehistön ja aluksen toimintakykyä. Olimme harjoittelemassa järvellä ja pidimme taukoa laiturilla. Muutama ohikulkija tuli kertomaan rannalla makaavasta tytöstä, joka ei reagoi puhutteluun. Siinä alkoi sitten jo syke hieman nousemaan. Nopeasti jaoin tehtäviä ja laitoin pari kansimiestä tarkistamaan tilannetta. Tapahtuma päättyi onnellisesti, sillä tyttö oli viettämässä kesäiltaa mielenkiintoisen kirjan parissa, eikä hän sen vuoksi reagoinut ohikulkijoihin.

Tulokas Bågassa

Meripelastusseuran toimintakeskuksessa Inkoon Bågaskärissä pidettiin SMPS Pirkanmaan ensimmäinen miehistöviikonloppu. Tampereen ja Valkeakosken pelastusasemien miehistö vietti aikaa yhdessä toisiinsa tutustuen ja uusia taitoja hankkien upeissa maisemissa ulkosaaristossa.

bågaskär_1

Ohjelmassa oli vedestäpelastamisharjoituksia ja vedessä toimimista. Luodolta pelastus oli monelle konkarillekin uutta. Aamupäivällä Itämeressä oli onneksi rauhallista, ja snorklasimme merenpohjaa pintapelastusharjoituksessa toisen avustaessa köyden kanssa. Räpylöillä uiminen osoittautui haastavaksi, sillä pelastautumispuvun kanssa räpylät täytyy pukea kumisaappaiden päälle.

Vähäisen veneilykokemuksen vuoksi itselleni jännittävintä oli ajoharjoittelu. Asemapäällikkömme opetti perämoottoriveneen ohjaamista ja keulapuskua. Espoolaiskouluttajat olivat myös mukana vetämässä harjoituksia. Espoon Meripelastajien PV Westhousen ruorissa jettiveneen logiikka aukeni pikkuhiljaa, mutta noviisia hirvitti ohjailla laituria kohden. Luotto on kova, kiva tietää.

Vesisuihkuvetolaitteeseen tutustuttiin paitsi vesillä myös kuivalla maalla. Purimme huoltoa harjoitellen Rolls Roycen jetin osiin, jolloin pääsimme näkemään kauhan ja ohjauksen mekaaniikka läheltä.

Miehistöviikonloppuun oli kutsuttu mukaan myös tulokkaat, mikä on aika hienoa. Osallistuin kaikkeen viikonlopun toimintaan vaikka kokemusta meripelastuksesta oli vain muutama viikko. Tuli tunne, että olen osa miehistöä siinä missä muutkin. Kukin osallistuu sillä osaamisella ja taidoilla joita on ja uuden oppimiseen kannustetaan. Viikonlopussa tuli eteen monta uutta juttua, mitä pitää päästä reenaamaan pian uudestaan.

Pirkanmaan Meripelastajien lokikirjassa etenee juttusarja Kansimieheksi 2014, joka seuraa vuoden 2013 elokuussa alkaneen tulokaskurssin kouluttautumista kansimieheksi. Sarjassa seurataan Annan vaiheita matkalla kansimieheksi ja hälytysmiehistöön.

Tilanneharjoitus: karilta irrotus

SMPS Pirkanmaan hälytysmiehistö harjoittelee viikoittain ylläpitäen taitojaan ja uutta opetellen. Syyskuun lopussa pidetyssä tilanneharjoituksessa harjoiteltiin muutamaa viikkoa aikaisemmin tapahtunutta tositilannetta aiheena karilta irrotus.

Päällystö

Tilanneharjoituksen toisena pääteemana oli oman yksikön johtaminen. Kuvassa päällystö punnitsee eri vaihtoehtoja näköetäisyydellä kohteesta.

Illan aikana harjoitus vietiin läpi kaksi kertaa eri miehityksellä ilman ennakkovalmisteluita. Ensimmäinen harjoitus suoritettiin valoisaan aikaan, ja maalihenkilöiden pelastaminen onnistui sujuvasti. Alus pysäytettiin turvalliselle etäisyydelle karista josta pintapelastustyöpari jatkoi matkaa apuveneellä meloen kohteeseen ja saattoi vauroituneen veneen hinaukseen.

Pelastustyöpari noutaa apuveneen keulasta. Taustalla näkyy karilla odottelevat maalihenkilöt.

Pelastuskaksikko noutaa apuveneen keulasta. Taustalla näkyy karilla odottelevat maalihenkilöt.

Pimeän laskeuduttua Näsijärven ylle valaistuksen merkitys kasvoi ja syksyinen merenkäynti aiheutti haasteita sekä alusta paikallaan pitävälle ruorimiehelle että vastatuuleen melovalle työparille. Keli tarjosi takakannella haasteelliset olosuhteet myös uhrien turvallisen alukseen siirtämisen harjoitteluun. Mielenkiintoiselle tilanneharjoitukselle osallistunut reilu miehitys antoi päällikölle runsaasti käsipareja kansityöskentelyyn ja tarjosi samalla hyvää harjoitusta selkeän työnjaon suunnitteluun ja kommunikoimiseen sekä tilannekuvan ylläpitämiseen.

Kansimieheksi 2014: tulokaskurssilla

Pirkanmaan Meripelastusseuran koulutus alkaa tulokaskurssilla, jossa käydään läpi perusasioita kuten varusteita ja niiden huoltoa, solmujen solmimista ja muuta mukavaa. Kouluttajina toimivat koulutusvastaavat ja yhdistyksen aktiivit. Koulutusten kautta olen tutustunut moniin miehistön jäseniin, mikä helpottaa aikanaan siirtymistä hälytysmiehistöön.

Ensimmäinen oppi seuran tavoille oli turvajalkineiden mukaan ottaminen harjoituksiin. Kesä 2013 jatkui lämpimänä hyvin pitkään ja lähdin ensimmäisiin harjoituksiin sortseissa ja sandaaleissa. Se ei ollut parhain varustus Naistenlahden viranomaislaiturin karhealla metalliritilällä, saati aluksen konetilassa jossa piipahdimme myös. :) Jatkossa vaelluskengät ovat suojanneet varpaita ja nilkkoja.

Tulokasryhmämme on päässyt heti toimiin eikä tutustumisleikeille ole ollut aikaa. PV417 -aluksen moottorien huutaessa esittäydyimme harjoitusparini Antin kanssa ensimmäistä kertaa VHF-radion kautta. Irrotimme ja kiinnitimme alusta laituriin yhteistoimintaa harjoitellen. Teemme harjoitukset työpareittain, sillä kaveri lisää turvallisuutta ja tietenkin puuhat saadaan ripeästi valmiiksi.

Näsijärvellä

Kuvassa harjoitellaan alukseen nousemista ilman tikkaita, kirjoittaja chillaa taaempana lämpöä säästellen.

Pelastautumisharjoitukseen pukeuduin ensimmäistä kertaa pelastautumispukuun, jossa tarkeni uida syyskuisessa Näsijärvessä. Puku ja pelastusliivit kelluttivat mukavasti, mutta uinti vaati totuttelua kun jalat pyrkivät pintaa kohden. Yksi kouluttajista oli vedessä valvomassa toimintaamme kun harjoittelimme HELP-asentoa ja hudlaamista ryhmässä. HELP-asennossa (Heat Escape Lessening Posture) kelluminen vähentää lämmönhukkaa vedessä.

Illan päättäneessä harjoituksessa kouluttajamme hakivat toden tuntua skenariolla, jossa jätimme aluksen ”tulipalon vuoksi” heidän poistuessa paikalta. Jäimme kellumaan ryhmässä keskelle pimeää Näsijärveä tietämättömyyden vallassa. En ollut pukenut fleece-väliasua pelastautumispuvun alle ja myöhäisessä illassa jäähtynyt vesi alkoi kylmettää ensikertalaista monen tunnin harjoittelun jälkeen. Kun hampaat alkoivat kalista, sain lämmitellä huddle-ryhmän keskellä joss vesi on hieman lämpimämpää. Lopulta SMPS Pirkanmaan miehistö saapui meitä pelastamaan. Kajuutassa odotti vaihtovaatteet ja pipo, kotona oloa kohensi kuuma kaakao.

Pirkanmaan Meripelastajien lokikirjassa etenee juttusarja Kansimieheksi 2014, joka seuraa vuoden 2013 elokuussa alkaneen tulokaskurssin kouluttautumista kansimieheksi. Sarjassa seurataan Annan vaiheita matkalla kansimieheksi ja hälytysmiehistöön.

Juttusarja: Kansimieheksi 2014

Pirkanmaan Meripelastajien lokikirjassa alkaa juttusarja Kansimieheksi 2014, joka seuraa vuoden 2013 elokuussa alkaneen tulokaskurssin kouluttautumista kansimieheksi. Sarjassa seurataan Annan vaiheita matkalla kansimieheksi ja hälytysmiehistöön.

WP_20130915_14_53_58_ProMitä teet ammatiksesi?
Työskentelen tamperelaisessa yrityksessä turvallisuusviranomaisten tietojärjestelmien palvelutuotannon parissa.

Mikä sai sinut kiinnostumaan meripelastuksesta?
Olin kiinnostunut VaPePan toiminnassa ja kävinkin heidän kurssejaan. Muutettuani järven rannalle ajatukset kuitenkin siirtyivät vesistöihin ja vesipelastus tuntui tärkeältä toiminnalta. Pidän tavoitteellisesta harjoittelusta, jossa kiinnitetään huomiota sellaisiin harjoituksiin, jotka pohjautuvat todellisiin tehtäviin ja niissä vaadittaviin taitoihin.

Miten tulit mukaan Pirkanmaan Meripelastajien toimintaan?

Ilmoittauduin mukaan viime marraskuussa http://pirkanmaa.meripelastus.fi/tule-mukaan -sivuilta, mutta jouduin odottelemaan seuraavan koulutuksen alkua syksyyn saakka. Minulta kysyttiin ensimmäisessä infossa, kuinka valmis olen sitoutumaan ja kuinka paljon minulla on aikaa käytettävissäni. Jouduin siinä itsekin miettimään, onko minulla mahdollisuus ja aikaa toimia meripelastuksessa täyspainoisesti. Todettuani, että aikaa vapautuu valmistuessani työn ohella suoritetuista jatko-opinnoista ja etsiväni pitkäaikaista harrastusta, otettiin minut miehistöharjoittelijaksi.

Miltä tulokaskurssi on tähän saakka tuntunut?

Tulokkaita valittiin tänä vuonna viisi henkilöä. Pieni ryhmä takaa että koulutus on tehokasta ja mahdumme aluksille toimimaan porukkana. Olen ollut yllättynyt, miten paljon olen päässyt harjoittelemaan. Tekemällä oppii! Muu miehistö on ottanut meidät tulokkaat hyvin vastaan, ja käytännön kokemus siirtyy uusille jäsenille kovaa vauhtia.

Matkustaja-alus vaikeuksissa

Miehistö hälytettiin kotoa auttamaan konevikaista matkustaja-alusta. Matkalla laiturille tuli tarkennuksia: Mukana on vain siirtomiehistö 2 henkeä, moottori ei toimi ja uhkana on ajautua saaren rantaan. Aluksen kooksi saatiin tarkennettu tieto, vähän reilut 20 metriä teräsrunkoa.

Siilinkarin päästyä tapahtumapaikalle tavattiin alus tukevasti keula rannassa. Miehistö oli saanut ohjailtua aluksen hallitusti keula edellä rantaan ja näin saaneet vakautettua aluksen. Suuri massa aiheutti sen, että alus oli rannassa erittäin tiukassa.

Toiminta käynnistyi vuotojen ja vahinkojen tutkimisella. Miehistö oli kunnossa ja vaikka alus oli tiukasti rannassa, ei vuotoja ollut. Seuraavaksi alettiin suunnitella irroitusta.

Hinausköysi otettiin käyttöön melkein koko mitaltaan. Ensimmäisillä yrityksillä ei alus hievahtanutkaan. Voimaa ei ollut käytettävissä niin paljon kuin nykyisellä aluksellamme, joten tarvittiin erilaisia suostuttelukeinoja, jotta Siilinkari sai nyppästyä matkustaja-aluksen irti rannasta.

Vuodot tarkistettiin jälleen ja kaikki näytti hyvältä. Seuraavaksi alus käännettiin perähinaukseen ja kohteeksi otettiin kotisatama.

Onneksi vikaantuminen sattui ilman matkustajalastia. Vaikka törmäys ei ole ollut kovin luja, niin esimerkiksi irroitusvaiheen aikana olisi tarvittu matkustajille jokin evakuointisuunnitelma, joka olisi entisestään monimutkaistanut tilannetta.